Tekijänoikeuden syntyhistoria
Tekijänoikeudet syntyivät kirjapainon myötä. Uusi tekniikka mahdollisti kirjallisten tuotteiden tehokkaan kopioinnin, jota haluttiin rajoittaa säädöksillä.
Ensimmäinen varsinainen tekijänoikeuslaki oli Englannin Statute of Anne vuodelta 1709. Se määritteli tekijänoikeuden nimenomaan tekijän – ei julkaisijan – oikeudeksi. Lisäksi Statute of Annen tekijänoikeus koski kaikkia kirjallisia teoksia, ei pelkästään järjestäytyneiden ammattikuntien teoksia, kuten esimerkiksi edeltäjänsä Stationer’s Copyright. Merkittävä piirre oli myös tekijänoikeuden rajaaminen ajallisesti 14 vuoden mittaiseksi teoksen julkaisemisesta.
Statute of Annen tulkinta ei ollut yksiselitteistä. Suoja-ajan kestosta kiisteltiin, samoin siitä, mitä teoksen oikeuksille suoja-ajan jälkeen tapahtuu. Myös tekijän ja julkaisijan roolit rakentuivat ja muovautuivat käytäntöjen myötä.
Kansainvälinen tekijänoikeus on lähtöisin vuoden 1886 Bernin sopimuksesta. Sopimuksen mukaan muista jäsenvaltioista peräisin olevat teokset saavat saman tekijänoikeudellisen suojan kuin omassa maassa julkaistut teokset.
Tekijänoikeuden historiassa on useita toistuvia teemoja:
- teknisiin innovaatioihin vastaaminen,
- tekijänoikeuden määritelmän laajentuminen,
- oikeuden laajuus ja toiminta sekä
- kansainvälinen levitys.
Creative Commons
Creative Commons tarjoaa tekijälle keinon luopua osasta teokselle automaattisesti syntyvästä tekijänoikeudellisesta suojasta. Tekijä voi esimerkiksi sallia teoksensa kopionnin ja levittämisen tai muokkaamisen ja uudelleen julkaisemisen.
Tällainen lisensointi voi edistää omien teosten leviämistä ja jatkokäyttöä. Sen avulla voi antaa muille oikeuden kehittää omaa teosta eteenpäin siten, että saa kuitenkin tunnustuksen omasta osuudestaan uuteen teokseen.
Pohdintaa
Tekijänoikeudet ovat syntyneet luovan työn tekijöiden taloudellisten ja moraalisten etujen turvaamiseksi. Avoimien sisältöjen kannalta ne ovat pulmallisia ja varsinkin internetin myötä myös osin vanhentuneita.
Tekijänoikeus rajoittaa verkossa olevien sisältöjen käyttöä ja levittämistä, ellei tekijä ole erikseen sallinut teoksensa hyödyntämistä esimerkiksi Creative Commons -lisenssillä. Yleisesti hyödynnettäviksi tarkoitettujen sisältöjen osalta olisikin järkevää käyttää sopivaa CC-linsenssiä, joka mahdollistaisi aineiston laajan hyödyntämisen ja kehittämisen. Ainakin avoimet oppiresurssit ovat sisältöjä, joiden leviämistä ja kehittymistä avoin lisensointi edistäisi.
Bissell ja Boyle kuvaavat artikkelissaan yhdeksi avoimien oppiresurssien leviämistä jarruttavaksi tekijäksi ”minun materiaalit” -kulttuuria, jota tulisi ohjata kohti ”meidän” -kulttuuria. Internetin käytön yleistyminen ja varsinkin sosiaalisten verkkopalvelujen suosio tulee mielestäni nopeuttamaan tätä kehitystä. Yhä useammat löytävät helppoja julkaisukanavaia ja yhteydenpitovälineitä suosittujen palvelujen kautta, ja uudet toimintamallit asettavat odotuksia ja vaatimuksia myös oppimateriaaleille.
Opettajat joutuvat seuraamaan verkon kehittymistä ja vähintään peilaamaan opettamaansa aihetta verkosta löytyvään materiaaliin. Asiaan perehtyminen taas vähentää ennakkoluuloja, voi johtaa avoimien resurssien hyödyntämiseen ja lopulta niiden tuottamiseen.
Vastaa